Kuolevan ystävänä

Saattohoitoystävä on tärkeä rinnalla kulkija kuolevan viimeisinä viikkoina.

Ilmari Pulli toimi vapaaehtoisena Puumalan seurakunnan diakoniatyön ystäväpalvelussa, kun vuonna 2015 hän pyydettäessä suostui mukaan seurakunnan ja SPR:n yhteistyönä järjestämään saattohoidon vapaaehtoiskoulutukseen. – Kyllähän minulla oli pelkoja ja ennakkoluuloja, että mitä se on ja kestänkö minä sitä. Koulutus koostui kahdesta eri ajankohtana järjestetystä, tiiviistä kurssipäivästä. Pääkouluttaja tuli Helsingistä Terhokodista, jossa hänellä oli pitkä kokemus saattohoitotyöstä. Koulutuksessa avattiin osallistujille esimerkiksi, mitä saatto- ja palliatiivinen hoito on, miten kuoleva potilas kohdataan ja miten tämän luona ollaan. – Kävi ilmi, että saattohoidon vapaaehtoinen ei olekaan varsinaisesti saattohoitaja, koska saattohoitotyön lääketieteellisen puolen hoitavat lähihoitajat, sairaanhoitajat ja lääkärit. Se ei kuulu lainkaan vapaaehtoiselle, vaan tämä on ennen kaikkea ystävä, Pulli kertoo. Taustalla on ajatus, ettei kenenkään kuolevan tarvitsisi olla lopputaipaleellaan yksin. Saattohoitoystävän ei tarvitse pitää puheita tai muutenkaan suorittaa mitään. Tämä tarjoaa toiselle läheisyyttä ja aikaa, ja keskustelut ovat täysin luottamuksellisia. Jos potilas haluaa puhua kuolemasta, siitä puhutaan hänen kanssaan rehellisesti ja suoraan.

– Melkein heti ensi kättelyssä asiantuntija luennoi, että ette sievistele, ala lepertelemään tai käyttämään kuolemasta kiertoilmaisuja.

Arvokas kuolema Vapaaehtoinen kutsutaan usein paikalle siinä vaiheessa, kun potilaalla on vain muutama viikko elinaikaa. Pullin mukaan tällaisessa tilanteessa, jossa toisen luona tulee käytyä lähes joka päivä, voi syntyä luottamuksellinen ystävyyssuhde. – Kuoleva ihminen on uskomattoman hieno siinä, että hän ei yleensä esitä enää mitään. Hänen ei tarvitse näytellä tai päteä, hän on ihan rehellinen oma itsensä. Sitten kun se luottamus syntyy, niin se on ihmeellistä. Sitten voi vain olla toisen lähellä. Pullin aluksi kokema huoli siitä, miten hän selviytyisi saattohoitoystävänä, osoittautui turhaksi. – Se rikastuttaa niin paljon elämää ja auttaa näkemään sen, mikä elämässä lopulta on arvokasta ja tärkeää. Ensimmäinen täysin yksinäinen potilas nosti hänen mieleensä iskulauseen kurssilta: ”Jokaisen ihmisen oikeutena on arvokas kuolema.” Miehellä ei ollut ketään sukulaista tai tuttavaa, joka olisi käynyt häntä katsomassa. Hänelle oli annettu pari, kolme viikkoa elinaikaa ja vain sairaanhoitajat kävivät vaihtamassa tippaa tai antamassa lääkettä.

– Silloin tuli mieleen, että voi hyvänen aika, kuinka monta tällaista ihmistä joutuu kohtaamaan elämän päättymisen yksin. Huomasin, että sillä on merkitystä, että tulen käymään ja olen siinä lähellä, katsotaan toisiamme silmiin ja jutellaan. Vapaaehtoinen on harvoin paikalla itse kuoleman hetkellä, eikä se ole tavoitteenakaan. – Kahdesti on käynyt niin, että kun olen päässyt kotiin, ei mene kuin tunti tai kaksi, niin sairaanhoitaja soittaa, että nyt ei tarvitse enää tulla, nyt hän on kuollut pois.

Vapaaehtoisia arvostetaan Savitaipaleella vanhusten palveluasumista tarjoavassa Suvannossa on ympärivuorokautisia asukkaita, jotka viettävät talossa viimeiset päivänsä. – Moni on ottanut tämän kodikseen ja tarvitsee niin paljon apua, että hoidamme heitä ihan loppuun saakka, kertoo Suvannon pian eläkkeelle siirtyvä osastonhoitaja Hannele Mäntynen. Hän iloitsee tulevasta saattohoidon vapaaehtoiskoulutuksesta. Vapaaehtoisten läsnäolo on tärkeää saattohoidossa oleville, jotta näiden ei tarvitsisi olla yksin. – Kuolema on varmasti monelle saattohoidossa olevalle pelottava asia. Hoitajapulan vuoksi vapaaehtoiset ovat olleet kullanarvoisia myös yöaikaan, kun talossa on voinut olla vain yksi yöhoitaja. – Ihmiset kyllä vaistoavat sen, kun joku on lähellä, pitää kädestä kiinni ja puhuu. Vaikka vapaaehtoinen ei osallistu hoitoon, on hänestä suuri apu, kun hän voi ilmoittaa hoitajalle potilaasta, joka saattaa tarvita kipulääkitystä. Mäntysen kokemuksen mukaan vanhuksia ei haittaa, vaikka entuudestaan tuntematon ihminen on ystävänä näiden viimeisinä viikkoina. – Monesti lähiomaisia ei enää ole, tai nämä itsekin ovat niin vanhoja, ettei voi ajatellakaan, että he tulisivat paikalle. Saattohoidossa olevien lapset puolestaan usein kokevat lähellä kuolemaa olevan vanhemman näkemisen pelottavaksi. – He haluavat muistaa sen hyvän ajan.

Vapaaehtoisten rekrytointi ja koulutus ja järjestetään ensi syksynä eri puolilla Etelä-Karjalaa. Koulutukseen valitut pääsevät kohtaamaan potilaita ensi vuonna. Heille tarjotaan apua ja tukea työnohjauksen kautta. Lisätietoja tulossa seurakuntien verkkosivuille. 

Teksti: Atso Suopanki, julkaistu Lappeenrannan seurakuntatervehdyksen tiedotuslehti Seurakuntatervehdyksessä 3/2023